Rauhasta pitää pitää meteliä

Eräs vanha mustavalkoinen elokuva houkuttelee miettimään hyvyyden olemusta vuodesta toiseen, aina joulun tietämillä.

Elokuvassa tumpelo enkelikokelas putoaa maahan juuri, kun James Stewartin esittämä päähenkilö, George Bailey, aikoo tehdä itsemurhan. Bailey on hyväsydäminen liikemies, jonka liiketoiminta joutuu vaikeuksiin Baileyn Billy-sedän hajamielisyyden sekä ahneen liikemiehen juonittelujen takia.

Clarence-enkeli on tullut maan päälle ansaitakseen siipensä. Clarence näyttää, millainen Baileyn kotikaupungista olisi tullut, jos tämä ei olisi syntynytkään, sillä juuri tätä George Bailey masennuksensa ja epätoivonsa vallassa toivoo.

Juuri toisen maailmansodan päätyttyä valmistunut Frank Capran klassikoksi muodostunut elokuva tuntuu joka katsomalla hyvin viattomalta, mutta myös toiveikkaalta. Maailma voisi ihan oikeasti olla parempi paikka.

Elokuva tuntuu pakahtuvan tulevaisuudenuskoon, joka miljoonia ihmishenkiä vaatineen toisen maailmansodan loppuminen monessa ihmisessä synnytti. Kaiken tuskan, kurjuuden ja kuoleman jälkeen rakennamme paremman maailman, emme toista vanhoja virheitä.

Eilen tuli kuluneeksi 73 vuotta siitä, kun Japanin Hiroshimaan pudotettiin ensimmäinen atomipommi. Ydinaseiden tuhovoima on sen jälkeen moninkertaistunut. Perinteisten, valtioiden välisten aseellisten konfliktien lisäksi uhkaavat jäätyneet konfliktit, sisällissodat, ympäristökatastrofit, ilmastonmuutoksen seuraukset, jo voitetuiksi luultujen kulkutautien mahdollinen paluu… Ydinaseiden mahdollisesta käytöstä on jopa puhuttu yhtenä mahdollisena keinona, kun tähän saakka on uskottu kauhun tasapainon pitävän sormet pois ”napilta”.

Siksi on hyvä, että katse kääntyy aina välillä mahdollisuuksiin. Niihin tartuttiin Loviisan Rauhanfoorumissa jälleen kerran. Mieleenpainuvimman keskustelun tarjosi professori Timo Honkela, joka on perehtynyt teknologian mahdollisuuksiin edistää rauhaa.

Honkela on Rauhankone-projektissaan pohtinut, miten tekoälyn ja koneoppimisen keinoin voidaan lisätä ihmisten välistä ymmärrystä ja siten ehkäistä tulevaisuuden konflikteja ja sotia.

Honkelan lähtökohtana on, että useimmat yhteiskunnat ja ihmisyhteisöt pyrkivät hyvään mahdollisimman monelle. Hän siis uskoo siihen, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä.

Kyynisessä maailmassa ajatus maailmanrauhasta on helppo lytätä haihatteluksi. Honkelan Rauhankone-teos on kuitenkin itsessään osoitus siitä, että jokaiselle ihmiselle tekee hyvää tehdä hyvää.

Honkelan alustamassa seminaarissa nousi esiin myös se, että suurten ja tappavien konfliktien jälkeen maailma on pyrkinyt entistä sitkeämmin ja määrätietoisemmin rakentamaan järjestelmiä, joilla uudet konfliktit voitaisiin välttää. Ensimmäiseen maailmansotaan ajauduttiin lähes vahingossa, mutta neljän vuoden tappamisen ja tuhon jälkeen syntyi Kansainliitto. Toisen maailmansodan seurauksena syntyi YK. Myös Euroopan unioni alkoi rauhanprojektina: mitä moninaisemmat säikeet yhdistävät kansallisvaltioita, sitä tehokkaammin valtiot pysyvät erossa konflikteista, uskottiin.

Nyt maailmanjärjestys on kuitenkin jälleen käymistilassa. Sopimusjärjestelmiä ovat murtamassa niin maailman vahvimmat valtiot kuin hieman vähäpätöisemmätkin. Jokainen tuntuu uskovan pärjäävänsä yksin paremmin kuin yhdessä.

Onko mahdollista rakentaa uudenlainen sopimusjärjestelmä ilman, että sitä edeltää kaaos? Honkelan Rauhankone pyrkii antamaan osaltaan tähän vastauksen.

Frank Capran elokuvalla oli onnellinen loppu. Jopa pahasta ja kierosta liikemiehestä kuoriutui kelpo kansalainen. Clarence-enkelikin sai siipensä.

Konfliktit riistäytyvät hallitsemattomiksi usein silloin, kun vaihtoehtoisista ratkaisuista ei pidetä meteliä. Mikään kehityskulku ei ole vääjäämätön, vaan kurssia voi kääntää. Siitä Loviisassa pidettiin meteliä viikonvaihteessa.

Honkelan Rauhankone osoittaa vaihtoehtoisia mahdollisuuksia ja kehityskulkuja. Sillä kuten elokuvaklassikon nimikin kertoo:

Ihmeellinen on elämä.