Oman elämänpiirinsä Herbert

Luin juuri ilmestyneen ”Miljöringen, trettio år på tvären” -kirjasen kiinnostuksella. Varsinkin, kun olin oppinut vuosien saatteessa tuntemaan sen sisällön kannalta tärkeän henkilön, opettaja Herbert Blomqvistin. (Toimituksen lisäys – LS:n uutinen kirjasta).

Olen myös tutustunut tutkimusmielessä ydinvoimaan liittyvään asenneajatteluun Loviisan seudulla ja yleisemminkin yhteiskunnassa vallitsevaan asenteiden kirjoon. Tein myös graduni Tampereen yliopistoon aihepiiristä.

Herbertin roolista todettiin Thomas Rosenbergin toimittamassa kirjasessa totuudenmukaisesti, että totuus oli hänelle suhteellinen käsite ydinvoiman vastustuksessa. Tarkoitus pyhitti hänelle keinot.

Kirjan takakannen teksti ”en personlighet om vilken mycket ännu återstår att skriva” on totta, mikä velvoittaa meitä jatkokirjoitteluun, meitä, jotka hänet tunsivat. Sen ei pidä olla loukkaavaa, sillä Herbertin positiivinen muisto elää. Hän oli merkittävä hyvä mies.

Herbertin suku on kunnostanut hänen torppansa säilymään seuraaville sukupolville; se on merkittävä kulttuuriteko. Tulee myös mieleen, että vanha IVO eli nykyinen Fortum saisi haudata sotakirveensä Herbertin suhteen.

Herbertistä olisi tullut iltapäivälehtiin hyvä lööpintekijät, ehkä hän sai oivalluksiaan läpi myös niissä.

Kävin usein Herbertin luona hänen mökissään Hästholmenin naapurissa. Champion-katkero oli kahvipaketin kera tervetullut tuominen.

Roolini oli journalistinen: olin tuolloin Helsingin Sanomissa vastuussa ydinvoima-asioissa. Julkistin toukokuussa 1980 Loviisan paineastian heikkouksista kertovan sivun laajuisen artikkelin. Herbert oli riemuissaan.

Minulla ei ollut journalistina varaa virheisiin. Ystäväni Antti Vuorinen (Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja) tarkisti tärkeimmät juttuni. Viimeisellä tapaamisellamme Helsingin Bulevardilla vähän ennen Antin yllättävää kuolemaa, hän sanoi merkittävän tunnuksen: ”Sinä et ole kirjoittanut mitään tahallaan väärin.” Siinä oli minun ja Herbertin totaalinen ero: journalistin ja ydinvoiman vastustajan ero.

Ydinvoimalaitos hallitsi Herbertin maisemaa. Bodängenissä hän kävi myös lataamassa ”pyhää vihaansa”. Bodängen oli hänen ydinvoiman vastustuksensa peruskonteksti.

Olihan Herbertillä toisenlainenkin ympäristö Pernajan opettajien talossa, mutta se oli hänelle vähemmän seksikäs kuin Bodängen, jossa hän oli asioiden ytimessä.

Kun tein asennetutkimuksiani kiinnitin, erityistä huomiota kontekstiriippuvuuteen ydinvoima-asenteissa. Sain tutkimukseeni hyvää ainesta loviisalaisista konteksteista, joita voidaan kutsua tässä tapauksessa elämänpiireiksi.

Herbertin tärkein elämänpiiri oli kalastajatorpan miljöö ja sen maisemaa hallitseva atomivoimala. Väitän ettei Herbert ydinvoimalaa pelännyt, mutta inhosi ja jopa vihasi, koska koki Imatran Voiman Loviisan voimalaitoksen taloudellisena tuhona kalastuselinkeinolle ja rantatonttien arvoa alentavana tekijänä.

Tuntemani Herbert oli pragmaattinen, älykäs kaveri, joka nautti ”linkolalaisesta” luonnon ehdottomuudesta ja vapaudesta boheemiin elämään ilman paidan nappeja, sekä keskeisestä roolistaan ydinvoiman vastustajien keskuudessa. Hän oli inspiroiva keskustelukaveri.

Naisväkeä hän ei tupaansa päästänyt. Joku olisi ties pian ruvennut järjestelemään paikkoja. Naisväkeä hän kyllä käytti välineenään soudattamalla heitä ympäri saarta ja väittämällä kerran, että nämä ”amazonerna som skulle stiga upp ur havet” olivat telttailleet Hästholmenilla. Herbert tiesi aivan hyvin, etteivät he telttailleet, mutta parempi juttu tuli julkisuuteen ”telttailusta”. Heidi Hautalaa Herbert vei tässä operaatiossa kuin ”Pässiä narusta” tai ehkä paremminkin lammasta.

Herbert soitteli usein minulle, Hesarin ydinvoimaan erikoistuneelle toimittajalle 1980-luvulla hän soitteli iltaisin, ja puhelut venyivät pitkään, kun Herbertillä riitti juttua. Hän syötti minulle pajunköyttä niin pitkään, että päätin vastata samalla mitalla. En ruvennut Herbertin narustavedettäväksi.

Herbert yritti saada lehtiin, minullekin mm. uutista epämuodostuneista kissanpennuistaan. Hän etsi ydinvoimaa vastustavia toimittajia ja löysi myös niitä. Hufvudstadsbladet jopa julkaisi kuvan ns. epämuodostuneista kissanpennuista.

Päätin silloin viedä Herbertin ja kissat tutkimuksiin. Haettiin tutkimusaineisto Hesarin Volvo-farmarilla Bodängenistä. Stukissa ei löytynyt säteilyä sen paremmin kissoista kuin Herbertistä. Eläinlääketieteellisessä ei Herbertiä luonnollisesti tutkittu. Kissojen todettiin saaneen liian yksipuolista ravintoa, mistä epämuodostumat johtuivat, jutussani todettiin.

Herrasväki vietiin takaisin kotiin samaisella Erkon kyydillä kuin tuotiin. Muistamani mukaan kissat olivat koko kuljetuksen aikana Herbertin katiskassa, mutta ne eivät ymmärtääkseni kärsineet karuista oloistaan eihän Herbert olisi niitä muuten katiskaan antanut sijoittaa.

Herbert taisi vähän suuttua minuun, kun julkaisin tarinan, jota HS:n päätoimittajana toiminut Meriläisen Reetta vielä käsittelyssään terävöitti. Eli ei ollut säteilyvaikutuksia, vaan Herbert oli syöttänyt kissoilleen liikaa silakoita. Herbertin puheluita ei sitten pitkään aikaan tullut.

Herbertin väitetään myös vuoranneen tupaansa styroxilla säteilyn pelosta. Ei kyllä vuorannut siksi, vaan kun jäätävä saariston tuuli puhalsi, Herbert luonnollisesti pyrki tiivistämään seiniä. Ja miten se styrox muka olisi säteilyltä suojannut. Mutta saattoihan se ovela Herbert joillekin selittää, että styroxit olivat säteilyä vastaan, ja joku herkkäuskoinen sen tietenkin uskoi.

Herbert oli kiltti, älykäs, kielitaitoinen, sivistynyt kaveri, jolla oli erikoinen huumorintaju. Olen joskus ajattelut, että jos hän olisi toiminut rehellisesti, hän olisi ollut todella vaarallinen vastustaja ydinvoimateollisuudelle, mutta Herbert oli Herbert, persoonallisuus.

Mielestäni hän oli pohjimmiltaan rationalisti kuten vastapuolensa ydinvoimamiehet.

Risto Valkeapää, Ruotsinpyhtää