Mistä Almintalo -kiistassa oikein kiikastaa?

Keskustelu Almin talon näyttelysarjasta on viime päivinä käynyt kiivaana. Kulissien takana sitä on kiivaana käyty jo kuukausia.Viime perjantain LS:ssa (15.6.) ollut iso haastattelureportaasi aiheen tiimoilta oli kuitenkin sen verran värikäs, ja syytökset kulttuuritoimen edustajia vastaan niin raskaita, että selityksen paikka on välttämätön. Eli mistä oikein on kyse?

Aloitan lopputuloksesta, eli itse näyttelystä, koko Almintalon täyttävästä Ralf Forsströmin upeasta taidekokoelmasta. Sen arvoa kukaan ei ole kiistänyt. On kerrassaan hienoa, että RF on halunnut kokoelmansa nimenomaan Loviisaan, ja muutenkin luovuudellaan osallistumaan Loviisan kulttuuriprofiilin terävöittämiseen.

Tästä olemme kaikki olleet yhtä mieltä, niin luottamushenkilöt kuin kulttuuritoimen työntekijät.
Kun idea ensi kerran kulttuurilautakunnassa esitettiin, Nina Björkman-Nysténin toimesta (kiitos siitä), olimme yksimielisiä siitä, että hanke on hyvä ja kannatettava. Kävipä koko lautakunta Forsströmin kotonakin, tutustumassa hänen taidetta pursuavaan kotiinsa.

Mistä sitten matkan varrella syntyneet ongelmat?
Ensimmäinen kompastuskivi oli täysin luonnollinen eli lautakunta halusi takeita siitä, että budjetissa pysytään, eikä hanke synnytä jatkuvasti lisälaskuja.

Kysymysmerkkejä herätti erityisesti hankkeeseen liittyvät oheiskustannukset, etenkin taidekokoelmien kuljetus Forsströmin eri kodeista Loviisaan, eli Balilta ja Sotkamosta. Olihan tämä menoerä aika epätavallinen, kaupungin toimiessa maksumiehenä. Mutta sekin nieltiin.
Epäilyjä herätti myös Forsströmin vaatimus toimia oman näyttelynsä kuraattorina, ”med diktatoriska fullmakter”, eli yksinvaltiaan oikeuksilla. Eikä ainoastaan oman näyttelynsä vaan koko neljä yksityiskotia käsittävän näyttelysarjan ajaksi, eli käytännössä noin vuodeksi.

Mutta sekin nieltiin, vaikka tiedossa oli, että tämä hyvin suurella todennäköisyydellä tulisi aiheuttamaan kuohuntaa kulttuuritoimen sisällä. Olihan Ralf Forsströmin tapa suhtautua kanssaihmisiinsä, ja puhua heistä, varsin hyvin tiedossa. Ja saimme siitä jo hyvin varhaisessa vaiheessa ikäviä kokemuksia.

Halusimme kuitenkin kaikki siitäkin huolimatta toteuttaa hankkeen, sillä ymmärsimme toki miten ainutlaatuisesta tilaisuudesta tässä on kyse.

Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että hanketta määrätietoisimmin ajavat, eli lautakunnan jäsen Nina Björkman-Nystén ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja Mia Heijnsbroek-Wirén, eivät tyytyneet lautakunnan ja kulttuuritoimen kysymyksiin ja ehtoihin (peläten niiden mahdollisesti kaatavan koko hankkeen) vaan päättivät runnoa hanketta läpi, ohi kulttuuritoimen, käyttämällä hyväksi hyviä suhteitaan kaupungin ylimpään johtoon.
Seurasi kevään aikana ikävä kulttuuritoimen ylikävely, johon sisältyi muun muassa uuden kulttuurituottajan siirtäminen toisiin työtehtäviin.

Toinen uusi kulttuurituottaja suljettiin niin ikään käytännössä pois Almintalosta, johon sen sijaan palkattiin uusi väliaikainen henkilö, näyttelyä varten. Koko prosessin aikana kulttuurijohtaja on suljettu lähes kokonaan hankkeen ulkopuolelle, kuten myös allekirjoittanut lautakunnan puheenjohtaja. Ja mikäs siinä, kun suhteet kaupungin johtoon toimivat saumattomasti? Eittämättä tehokasta, mutta eihän se korrektia ole.

Minulle, kuten kulttuurijohtajallekin, tärkeintä on koko ajan ollut saada hanke toteutetuksi, ja siksi emme ole halunneet setviä näitä asioita julkisuudessa. Olemme molemmat vilpittömästi iloisia siitä, että näyttely on Almintalossa avattu, ja että sitä seuraa kolmen muun yksityiskodin käsittävä näyttelysarja. Hieno kokonaisuus, kaikin tavoin.

Mutta tapa jolla hanketta on viety läpi, ohitse kulttuuritoimen ja sen henkilökuntaa tallaten, ei kestä päivänvaloa. Mutta tulihan se lopulta sinnekin, eli päivänvaloon, kiitos värikkään taiteilijan.

Thomas Rosenberg
Kulttuurilautakunnan puheenjohtaja