Maatalouden ahdinko syvenee

Oikutteleva sää eli viime syksyn runsaat sateet sekä päättyvän kesän ennennäkemätön kuivuus ovat syventäneet suomalaisten maatilojen jo entuudestaan heikkoa kannattavuutta ja maanviljelijöiden ahdinkoa. Käsillä on jälleen katovuosi, ja tilanne monilla maatiloilla on nyt stressaava ja paikoin jopa epätoivoinen.

Joillakin viljelystiloilla vilja on kuivuuden takia jäänyt niin kitukasvuiseksi ja huonolaatuiseksi, ettei sitä kannata aina edes ryhtyä puimaan. Luonnonvarakeskus on arvioitunut, että tavanomaisen 4-4,2 miljardin viljakilon sijasta nyt sato jäänee 2,8 miljardiin kiloon, eli kokonaissato jäänee tämän vuosituhannen pienimmäksi.

Satovahingot ja maatilojen ahdinko vaikuttaa monin eri tavoin myös Loviisan kaltaiseen maatalousvaltaiseen kaupunkiin. Loviisassa on peräti noin 250 toimivaa maatilaa ja Lapinjärvelläkin 150 maatilaa. Loviisan seudun yhteensä noin 400 maatilaa on myös iso työllistäjä, vaikka osa maatiloista toimiikin sivutoimiviljelyn varassa.

Myös Loviisan seudulla moni maatila on lopettanut, ja tulevaisuudessa tilakuolemien pelätään edelleen lisääntyvän. Useat viljelijät ovat jo myyneet tai vuokranneet peltonsa naapuritilalle, ja viljelymaat keskittyvät yhä harvempien käsiin. Viljelijöiden ikääntymisen myötä kotitilan siirtyminen seuraaville sukupolville ei enää ole itsestään selvää. Monet nuoret hakeutuvat muille aloille, koska maatalous ei ole taloudellisesti enää niin kannattavaa. Samalla tilojen koko kasvaa, mikä sinänsä ei ole yksinomaan huono asia. Pienviljelijä alkaa olla pian yhtä harvinainen ammatti kuin on ammattikalastaja. Eläintilojen lopettamistahti on ollut vieläkin suurempi.

Vaikka Suomessa syödään Euroopan kalliimpiin lukeutuvaa ruokaa, ei se näy tuottajien tulotasossa. Kotimaisen tuottajan saama osuus ruoan kuluttajahinnasta on 2000-luvulla itse asiassa selvästi pienentynyt. Samaan aikaan vähittäis­kaupan siivu on kasvanut.
Luonnonvarakeskuksen mukaan maatalouden kustannukset ovat kasvaneet viimeisen 15 vuoden aikana noin 50 prosenttia, mutta tulot vastaavana aikana vain vajaat 20 prosenttia.
Maataloustuotannon kannattavuus on ajautunut Suomessa jo niin alas, etteivät kaikki alan yritykset tahdo selvitä edes yhdestä kehnosta kesästä. Puhumattakaan useista perättäisistä katokesistä.

”Suomalaisuutta ja paikallisuutta on syytä suosia päivittäisissä elintarvikehankinnoissa.”

Osa selviää ahdingosta ehkä velkarahalla sekä matalien korkojen ansiosta, mutta korkoheilahtelujen riskit lisäävät epävarmuutta entisestään. Suomen luonnonvarakeskuksen arvioiden mukaan maatalouden syvenevä kriisi johtaa siihen, että peräti 1.100 lypsykarjatilaa lopettaa toimintansa parin seuraavan vuoden aikana. Viljatiloista hanskat naulaan laittaa joka kymmenes. Se tarkoittaisi, että kolmannes Suomen maatiloista lopettaa toimintansa vuoteen 2025 mennessä.

Vaikkeivät katovuodet nykyisin kehittyneissä maissa enää automaattisesti merkitse nälänhätää, on ruuantuotannon elinkelpoisuus ja etenkin huoltovarmuus syytä silti varmistaa. Kotimaisella elintarviketuotannolla ja siihen liittyvällä tietotaidolla voi olla jatkossa hyvinkin suuri merkitys kansakunnan turvallisuudelle sekä hyvinvoinnille.
Varsinkin näköpiirissä olevan ilmastonmuutoksen aiheuttamissa arvaamattomissa tilanteissa, joissa kuivuus saattaa dramaattisella tavalla vaikuttaa Etelä- ja Keski-Euroopan vilja-aittojen tuotantoon.

Hallitus kutsui kesäkuussa OP:n eläköityneen vuorineuvoksen Reijo Karhisen selvittämään maatalouden kurjaa taloustilannetta. Karhisen on määrä analysoida mitä rakenteellisesti voidaan tehdä, jotta kotimaiseen maatalouden tulot kasvaisivat markkinalähtöisesti jopa 500 miljoonalla vuositasolla. On ilmeistä, että tuottajat tarvitsevat nyt perättäisten katovuosien takia jonkinlaista erityistukea. Tukiaisten lisääminen ei kuitenkaan ole kestävä ratkaisu, vaan pidemmällä aikavälillä on tarpeen löytää pysyvämpiä ratkaisuja kotimaisen elintarviketuotannon taloudellisten edellytysten turvaamiseksi.

Siinä kauppaketjut ja erityisesti suomalainen kuluttaja on avainasemassa. Samoin kunnat. Reseptikin on yksinkertainen. Suomalaisuutta ja paikallisuutta on syytä suosia päivittäisissä elintarvikehankinnoissa.