Maakuntien sotepalvelujen tasapuolisuus edellyttää yhteiskunnan kokonaisvastuuta

Julkisin varoin tuettu kansalaisten ohjaaminen sosiaali- ja terveysmarkkinoille on mielestäni väärä ratkaisu, kun rahat joutuvat yhteiskunnan ulkopuolella olevien toimijoiden pussiin. Soten hallinnan ja vakauden sekä kansalaisten yhdenvertaisuuden takaamiseksi olisi resursoitava asiallisesti maakuntien julkiset palvelut. Markkinatoimijoilta palveluita voidaan ostaa hallitusti tarkoituksenmukaisuuden ja yhteistyökumppanuuden perusteella.

Mitä tämä tarkoittaa selvällä suomen kielellä: pieleen menee, jos asia jää vähävaraisten maakuntien vastuulle, sillä niiltä ei löydy kykyä vastuuseen. Kuntien itsenäisyys Pyhtään tapaan on puolestaan sotepalvelujen kannalta hyvä tie. Kunnasta löytyy aina vastuu ja tietämys, sekä verotusoikeus.

Loviisaa ja asuinpaikkaani Ruotsinpyhtäätä tämä kosketta monin tavoin, koska lääninrajan vetäminen on johtanut meidät Uudenmaan puolelle kautta kuntaliitoksella Loviisaan, joka vähät välittää ruotsinpyhtääläisistä. Olenkin ruvennut vahvasti pohtimaan Kymijokilaakson kylien osakuntaliitosta Pyhtääseen. Pyhtää tuntuu myös olevan terveesti itsenäisellä linjalla kuntana.

Pidän erityisen olennaisena asiana yhteiskunnan kokonaisvastuuta. Vastuuasiat pitää kansallisesti lainsäädännöllisesti selkeyttää niin, että vanhusten inhimillinen kohtelu ja omaisuus turvataan myös maakuntatasolla, josta näyttää tulevan soteuudistuksen operatiivinen toimintakenttä.

Toimin usean vuoden ajan kahden vanhuksen, lapsettoman avioparin edunvalvojana Kotkassa, joten kokemukseni perustuvat tuohon kuntaan. Kotkasta voin todeta, että muutaman vuoden takaiset viimeisimmät kokemukset olivat loppujen lopuksi inhimillisestä näkökulmasta ajatellen hyviä: kaupungissa oli virkahenkilöitä, jotka tunsivat vastuunsa ja toimivat sen mukaisesti.

Tosin eräs poliittisestikin ansioitunut kotkalainen lääkärituttavani tokaisi, että se on kylmää kyytiä, kun kaupunki vie. Kyllä se siltä minustakin välillä tuntui.

Mutta todella ”kylmää kyytiä” soten syövereihin joutuville vanhuksille on odotettavissa maakuntahallinnon johtamassa markkinalähtöisessä hoivassa. Siitä rakennelmasta ei nimittäin liene ainakaan toiminnan alkuvaiheessa löydettävissä vastuuihmistä samaan tapaan kuin esimerkkikunnassani Kotkassa. Ikänsä veronsa kuntaan maksanut saattoi siellä odottaa ja myös vaatia asiallista kohtelua paitsi inhimillisessä kohtaamisessa myös taloudellisissa kysymyksissä.

Olenkin ruvennut vahvasti pohtimaan Kymijokilaakson kylien osakuntaliitosta Pyhtääseen. Pyhtää tuntuu myös olevan terveesti itsenäisellä linjalla kuntana.

Vanhusten taloudellisella puolella asiat olivat kunnossa, kun vuosia sitten aloitin edunvalvojana. Vanhuksille piti silloin hoitomaksun jälkeen jäädä vähintään tietty summa käyttövaroja. Heille jäi siten omaa rahaa; hoiva oli asiallista, ja elämä kaupungin vetämässä hoivakodissa oli vakaata.

Soten synkät pilvet alkoivat kuitenkin kerääntyä taivaalle. Kotkan sanottiin olevan edelläkävijä yksityistämisessä. Avioparin mies kuoli, kun asiat olivat vielä vanhalla mallilla, mutta hänen leskensä joutui uuden ajan syöveriin. Onneksi hän ei itse enää kaiken riepotuksen keskellä ja dementoituneena ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa.

Reissu aloittavaan yksityiseen hoivakotiin oli huono asia. Yksityinen hoivakoti ei alkuvaiheessa täyttänyt kaupunginkaan laatuvaatimuksia. Edunvalvottavani kuivui nesteytyksen puutteessa. Sairaalareissun jälkeen sain hänet takaisin lähtöruutuun kaupungin hoivakotiin. Siellä elämä palasi jälleen joksikin aikaan entisiin vakaisiin uomiinsa, ja hoitajat olivat tuttuja. Tutut ystävälliset hoitajat ovat avainroolissa, ja heidän työtään pitää myös palkallisesti arvostaa.

Toinen tärkeä edunvalvonnan kysymys oli raha. Päänaiseni eläketulot eivät riittäneet. Hän oli kuitenkin koko työikänsä tehnyt raskasta tehdastyötä paikkakunnalla. Kun hän (edunvalvoja) maksoi huoneensa vuokran, ruuan, apteekkilaskun, siivouksen ja pesulalaskun, tarvittiin kaupungin ja kelan apua, jotta maksut saatiin hoidetuksi. Tarvittiin toimeentulotukea ja asumistukea, joita hän ei itse tuskin koskaan olisi edes itsenäisenä ihmisenä hakenut, kun ei ollut tarvettakaan. Mutta kallis systeemi vaati. Minä hain ja sain.

Vanhuksen tulo- ja varallisuusselvitys paljasti säästöjä, joihin kiinnitettiin huomiota. Edunvalvojana sain kuulla, että vanhus päättäisi nyt itse rahoistaan. Totesin, että minä olen edunvalvojana yhtä kuin hän, eikä meidän lompakolle mentäisi. Sitä paitsi päänaiseni ei edes tiedä missä mennään. Lompakolle ei sitten menty, vaan kaupunki järjesti asiat niin, että rahat riittivät yksityisen hoivakodin maksuihin.

Sivuhuomiona voin todeta, että yhteinen lompakkomme oli maistraatin tarkassa kontrollissa enkä itse ottanut mitään palkkioita toiminnastani. Yhteyteni edunvalvottaviin perustui vuosikymmenien mittaiseen molemminpuoliseen luottamukseen.

Huomionarvoisaa myös on, että kaupunki rupesi hoivamaksuissaan noudattamaan samaa maksulinjaa kuin yksityiset hoivakodit. Kaupungilla oli kuitenkin mahdollisuus suurempiin joustoihin.

Valinnan vapauteen luonnollisesti kuuluu, että jos joku haluaa ostaa palveluita, hän myös maksaa siitä lisämaksua. Yksipuolisesti uuteen tilanteeseen joutuneet vanhukset tarvitsevatkin ehdottomasti tiukan edunvalvojan, joka valvoo vanhuksen etua palvelujen valinnassa. Minulle on muuten kerrottu, että nykyisin kajotaan Kotkassa vanhusten säästöihin.

Inhimillinen edunvalvonta on luonnollisesti ensisijainen kysymys; talous kulkee sivussa, mutta silti tärkeänä asiana. Jos vanhuksen rahat eivät riitä hoivaan, syntyy vaikeuksia.

Maakuntien julkisten palvelujen resursoiminen on siis avainasia. Kotikunta ei mennyt tapauksessani vanhuksen lompakolle, mutta maakunta sille menee pommin varmasti.

Kapitaatiokorvaukset eivät riittäne maakuntien menoihin, ja kun maakunnalla ei ole verotusoikeutta, sen taloudesta vastaavat hakevat rahaa kaikista mahdollisista lähteistä. Tulo- ja varallisuusselvitykset osoittavat jo, että vanhuksilla, joista monet ovat dementoituneita, on merkittävää varallisuutta tileillään.

He siis periaatteessa päättäisivät itse rahoistaan. Mutta käytännössä eivät todellakaan päätä, koska monella heistä ei ole kykyä päättää. Edunvalvojan asema korostuu.

Yksityiseen omaisuuteen ei saa yksipuolisesti kajota, ja ykkössijalla pitäisi mietinnässä olla suomalaisten mummojen ja pappojen ihmisarvoinen kohtelu.

Nykyisellä menolla on syntymässä tilanne, jossa merkittävä osa suomalaista varallisuutta on siirtymässä yksityisiltä kansalaisilta markkinalähtöisille yrityksille, joista monet ovat ulkomaisessa omistuksessa.

Viimeiset elinkuukautensa vanhus, jonka edunvalvoja toimin, vietti kaupungin omistamassa hoivakodissa korkealaatuisessa hoivassa ja sai ihmisarvoisen kohtelun loppuun asti. Siitä kiitokset Kotkan kaupungille ja sen vastuuhenkilöille.

Risto Valkeapää 

Kirjoittaja on journalisti ja tietokirjailija