Liftaamalla Iraniin 37 päivässä

Yhdessä. Loviisalaissiskokset Senni ja Saara nauttivat iranilaisessa vuoristokylässä vieraanvaraisuudesta. Heille on todettu, että vieras on jumalan lahja, ja kohtelu on ollut juuri niin lämmintä. Kuva Senni Koskenvesa
37 päivää ja kolme maata ennen tavoitetta Irania. Loviisalaissiskokset liftasivat Suomesta Iraniin 41 kyydillä ja aikovat viettää joulua muun muassa telttailemalla aavikolla tähtitaivaan alla.

IRAN Messenger -puhelu katkeaa välillä, välillä kuuluu hyvinkin, iloinen nuoren naisen ääni kaukaa Iranista, pienestä kylästä Teheranista etelään.

Puhelimen toisessa päässä on loviisalainen Senni Koskenvesa, joka sisarensa Saaran kanssa liftasi Iraniin Suomesta Venäjän, Georgian ja Armenian kautta. Matkaa kaksikko teki 37 päivää. Liftattuja kyytejä oli 41.

Keski-ikäinen täti Suomen päässä kummastelee samaa, kuin tyttöjen kohtaamat ihmiset eri maissa. Miksi liftaamalla ja miksi Iraniin? Lisäksi yleisimpiä kysymyksiä on ollut, miten perhe on päästänyt. Sellainen kysymys ei suomalaisella tule mieleen, miten täysi-ikäisiä estäisi tai edes haluaisi estää toteuttamasta haaveitaan?

– Kauhisteltu on, sama missä maassa ollaan oltu. On myös kysytty, miksi Iraniin, kun voisimme mennä Eurooppaankin.

Irania Senni oli miettinyt jo noin vuoden verran. Edellisellä matkalla Balkanilla tavatessaan muita reppureissaajia, todella moni oli nostanut esiin Iranin parhaimpana käymänään paikkana.

– Koska olen lopettanut lentämisen ilmastosyistä, on pitänyt miettiä vaihtoehtoisia tapoja matkustaa, ja liftaus on yksi.

Senni kuvailee puhelimitse näkymiä ympärillään, vuoristo on pitkin matkaa ollut häkellyttävimpiä kokemuksia, myös täällä.

Siskokset ovat Iranissa majoittuneet paikallisten koteihin sohvasurffauksen kautta.
– Tulimme viisi päivää sitten pieneen iranilaiseen vuoristokylään. Täällä on noin 500 asukasta.

Paikallisiin vaatimuksiin kuuluu verhoutua löysään mekkoon sekä peittää pää ja hiukset huivilla. Senni ja Saara ovat näin tehneet, koska vaihtoehtoa ei ole, mutta kun lähes jokainen on kysynyt heidän mielipidettään, ovat he kysyneet, halutaanko rehellinen vastaus ja on annettu jos lupa on saatu.

– Kodissa sisällä voi tilanteesta riippuen olla ilman huivia. Turistina pystyn hetken ajan pitämään huivia ja pitkää mekkoa, mutta en tykkää siitä ajatuksesta, että naisten pitää kääriytyä, ei ole tasa-arvoista ettei voi kävellä ilman huivia.

Ulkomaiset turistit ovat kylässä melko harvinaisia, perhe jossa tytöt ovat, on mukana kansainvälisellä sohvasurffaus -sivustolla ja sitä kautta majoittanut aiemminkin turisteja.

Vieras on jumalan lahja

Irania Senni kuvailee ihanaksi maaksi.
– Täällä on niin erilaista kuin Suomessa, koko ajan saa yllättyä. Ihmiset ovat täällä todella vieraanvaraisia, eivätkä anna osallistua esimerkiksi kauppalaskuun. Saara on leiponut ja minä tehnyt koristemaalauksia, niin olemme siten voineet antaa jotain takaisin. Täällä sanotaan, että vieras on jumalan lahja.

Siskokset ovat Iranissa kaikkiaan noin kuukauden ajan. Suurkaupunki Teheran, toinen kaupunki Tabriz ja nykyinen pieni kylä ovat kaikki olleet erilaisia, mutta hienoja kokemuksia. Heti ensimmäisenä iltana he osallistuivat perheillalliselle. Paikallisen englantilaisen koulun rehtorin luona majoittuessa he vierailivat myös koululla, jossa kertoivat Suomesta.

Vuoristokylässä englantia puhuu vain isäntäperheen yksi jäsen.
– Hymyllä ja naurulla on pärjätty. Isäntämme toimii tulkkina, jos käymme vaikkapa sukulaisvierailuilla.

Joulun aikaan on tiedossa telttailua aavikolla.
– Viisumit ovat voimassa 5.1. asti, jolloin lähdemme kotiin samojen maiden kautta kuin tulimme. Täältä on rautatieyhteyksiä Helsinkiin asti, joten tulemme junilla ja busseilla kotiin.

41 kyydillä perille

– Ihmiset ovat olleet meistä hyvin kiinnostuneita, täällä vuoristokylässä katseita ja kummastelua on. Mitään pelottavaa ei ole matkan aikana ollut, yhdestä kyydistä nousimme kesken pois. Matkalla olo on ollut koko ajan turvallinen.

Senni on matkustellut aiemmin yksin, nyt siskon kanssa reissaaminen on ollut mukavaa vaihtelua.

– Vaikka nautinkin yksinolosta matkoilla, niin nyt etenkin tilanteissa, joissa on pitänyt odottaa kyytiä pidempään, on ollut kiva kun on keskusteluseuraa.

Ensimmäinen etappi Viipuri

Ensimmäinen etappi oli Loviisasta Viipuriin, harmaana ja sateisena marraskuun alkupäivänä. Tyttöjen äiti kyyditsi heidät Kotkaan haarautuvalle tielle Loviisasta.

– Lähtiessä emme vielä oikein tajunneet, mihin olemme ryhtymässä, emmekä tienneet yhtään miten matkanteko liftaamalla sujuisi. Kesällä olimme Suomessa liftanneet kuin kokeeksi muun muassa mummolaan, ja kun se sujui hyvin, niin mietimme, miksei pidemmällekin matkalle.

Viipurista matka jatkui Pietarin kautta Moskovaan, jossa he olivat neljä yötä. Kaupunkien välillä he yöpyivät yhden yön syrjäisen kylän pusikossa yhden hengen teltoissaan, ennen kuin aamulla saivat kyydin. Venäläinen rekkakuski kyseli vaimonsa kanssa vielä illalla WhatsAppin kautta, ovathan tytöt päässeet perille hostelliin Moskovassa.

Metsäyö. Tytöt joutuivat yhden yön viettämään teltassa pusikossa Pietarin ja Moskovan välillä. Kuva Senni Koskenvesa

Moskovasta lähdettyä ensimmäinen stoppi oli Jeletsissä, sieltä isänpäivänä taas tien varteen. Rekkoja ja muita autoja huristi ohi, mutta kyydin saamisessa kesti. Tytöt hyppelivät lämpimikseen ja lähettivät isänpäivätoivouksia tien varrelta kotiin.

Jeletsistä matka jatkui Rostoviin ja Tuapseen, ja kahdessa viikossa matka oli edennyt jo 2600 kilometrin päähän Sotshiin, josta pidemmän mutkan kautta rajanylityspaikalle Georgian puolelle.

Tauko. Kahvittelua matkan varrella autossa. Kuva Senni Koskenvesa

Pieni parin tuhannen ihmisen kylä, Goith ja majoituspaikka vielä tästä muutaman kilometrin päässä on yksi mieleen jäänyt paikka. Kyliä ympäröi upea vuoristomaisema.
– Ei hulppeita taloja ja kiiltäviä autoja, mutta ei myöskään halua tai tarvetta niitä saavuttaa.

Kukkarolle ystävällinen Georgia

Georgiaan Tbilisiissä he olivat muutamia päiviä. Hostellissa, jota piti vanhempi nainen poikansa kanssa, maan hintatasosta kertoo yöpyminen, kaksi petiä yhteismajoitushuoneessa 3,30 yöltä.

Georgiassa pystyi tyttöjen budjetilla syömään ulkona, ja maan ravintolaruokatarjonta vegaaneille oli huikea.
– Harvemmin suurkaupungeissa on tullut fiilis, että voisin viettää siellä pidempiä aikoja saati asua, mutta tuolla voisin kuvitella jopa asuvani. Syömisen lisäksi tapasimme sohvasurffaajia, kiersimme vanhankaupungin suloisia kujia ja teimme päivävaelluksen Kus Tba -järvelle.

Öiset Armenian kadut

Rajalta Jerevaniin olisi päässyt rekan kyydillä yhtä soittoa, mutta tytöt halusivat edetä pienissä pätkissä. Armenian pienen koon takia alkoi tuntua siltä, että haluttaisiin nähdä paikkoja, ei vain ajaa maan läpi kerralla ja vielä pimeässä.

Niinpä he jäivät kyydistä lähellä Vanadzorin kaupunkia. Kuski varoitteli lähtiessään pimeästä ja kielsi vielä luottamasta keneenkään.
– Kuljimme kävellen kohti varaamaamme hostellia ja ensimmäistä kertaa tunsimme jännitystä öisillä Armenian kaduilla kulkiessamme. Autoja ajoi ohi, osa hidasti, osa kyseli tarvitaanko taksia ja osa varoitteli olemasta yöllä ulkona. Hostellin ovet olivat lukossa ja valot pimeinä vaikka vastaanoton piti olla ympäri vuorokauden. Paikalle tuli mies, joka kertoi hostellin olevan kiinni sen viikon ja lupasi kuljettaa meidät muutaman kilometrin päähän majataloon. Mies vaikutti kiltiltä, mutta tilanne oli jotenkin outo.

Lopulta useampien puhelujen jälkeen selvisi, että mies todellakin tahtoi vain auttaa ja että hostelli oli parlamenttivaalien vuoksi suljettuna. Mies vei tytöt majataloon ja varmisti moneen kertaan että kaikki oli hyvin. Seuraavana päivänä he tämän Hakibin kanssa söivät aamiaista, tutustuivat Vanadzorin kaupunkiin ja kävivät taidenäyttelyssä ennen kuin matka jatkui Dilijan kylään.

– Maisemat olivat mielettömiä ja rakastuin Armeniaan juuri tuon auton kyydissä. Vuoristojen reunustamat kylät olivat jotain niin kaunista, joka paikassa tallusteli lehmiä ja mummelit kauppasivat kaalia. Armenian kauneus yllätti täysin.

Seuraavassa paikassa Lake Sevanilla he olivat kaksi yötä. Lake Sevan on Armenian ja Kaukasian alueen suurin järvi ja kesällä suosittu lomakohde. Jerevanin he päättivät jättää väliin ja mennä pieneen Tatev -vuoristokylään.

Kahvittelua armenialaisessa kodissa

Ilma oli sateinen, eikä kyytiä tullut ja tytöt päättivät viittoa taksin, jolla menisivät kaupungin toiselle laidalle, josta olisi helpompi saada kyyti.

Taksikuski ihmetteli, mikseivät he lennä Suomesta Iraniin, ja myös miten he näin kylmällä ovat liikkeellä.
– Hän kysyi, lämmittelisimmekö edes hetken kahvin äärellä, johon toki suostuimme. Mies soitti vaimolleen, ja pian olimmekin matkalla hänen kotiinsa kahville. Vaimo ja meidän ikäinen tytär olivat ovella vastassa. Seurasi halauksia, kahvia ja lupaus soittaa heille, jos kyytiä ei tulisi, ja yöpyminen heillä. Rakastan sitä, miten reissussa oppii koko ajan tarttumaan eteen tuleviin seikkailuihin. Juuri nämä hetket ovat syy, miksi rakastan matkustamista.

Ämpärien seassa vuorille

Ensimmäinen nainen kyytiautossa tuli vastaan vasta autossa numero 34, matkalla kohti Tatevia. Unohtumaton oli vielä viimeinen kyyti ennen kylään saapumista. Auto oli pakattu täyteen pesuaineämpäreitä eikä takapenkkejä ollut ollenkaan.
– Könysimme penkittömän auton lattialle polvillemme pyllyt kohti ajosuuntaa ja yritimme olla dippaamatta takkeja ja reppuja kannettomiin saippuaämpäreihin. Nauroimme koko matkan ja ihastelimme maisemia. Tatevin kylä tuntui täydelliseltä. Asukkaita on alle tuhat ja ympärillä upeat maisemat. Kylän putiikeista ostimme kasviksia, kokkailimme, teimme päivävaelluksia kukkuloille, maalasimme ja luimme, Senni kuvailee.

Hiukset peittoon

Tatevista he ottivat suunnan lähelle Iranin rajaa Meghrin kylään ja siitä rajalle. Ensimmäisen passintarkastuksen jälkeen oli aika peittää päät huiveilla ja kävellä Iranin puolelle.

Rajalta he pääsivät rekan ja sen kuljettajan henkilöautolla ensimmäiseen kohteeseen Tabriziin. Ensimmäiseksi yöksi he menivät hotelliin ja seuraavana päivänä, joka oli Suomen itsenäisyyspäivä, sohvasurffausmajoittajan luokse.

Nuori pariskunta puhui hyvää englantia, kertoi paljon Iranista ja heidän kanssaan käytiin sukulaisvierailuilla.
Tabrizizta he lähtivät Teheraniin, bussilla liftaamisen sijaan.

Tytöt olivat huomanneet, että energia ja sosiaalisuus riittää päivän aikana liftaamiseen, mutta ei sen jälkeisiin sohvasurffauksiin ja uusiin tutustumisiin.

– Perheillallisia mahtavampaa tapaa tutustua Iranin kulttuuriin ja tapoihin ei olekaan, Senni toteaa.

Teheranista matka jatkui etelään, vuoristokylään jossa kaksikko valmistautui joulun aavikkotelttailuun.

– Pyrimme joka aamu lähtemään liikenteeseen sillä asenteella, ettemme laittaisi tulevalle päivälle liikaa odotuksia esimerkiksi liftattujen kolometrien suhteen. Kaikki on plussaa ja näin saimme kerta toisensa jälkeen yllättyä positiivisesti.