Lapsen kiukkuun tulee vastata empatialla

Työkaluja kasvattajille. Liisa Ahonen muistuttaa, että tärkeintä varhaiskasvatuksessa ja koulussa on kasvattaa ihmiseksi, joka voi hyvin eläessään omannäköistään elämää. Kuva Auli Henriksson
Isot lapsiryhmät ja lasten moninaiset tuen tarpeet laittavat ammattikasvattajat lujille. Vanhat tavat eivät enää toimi, vaan kasvatuksen tulee olla aidosti lapsilähtöistä ja erilaisuuden hyväksyvää.

LOVIISA Kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen kulkee kouluttamassa ammattikasvattajia ympäri Suomea. Keskiviikkona hän oli Loviisassa. Hän on nyt päätoiminen kouluttaja oman Kasvusto -yrityksen kautta, mutta työskennellyt aiemmin opetustehtävissä esi- ja alakouluissa.
– Kaipuu lasten pariin on kova, ja haluaisin tulevaisuudessa kombinaation, jossa olen sekä lasten kanssa, kentällä kouluttamassa että kirjoitan.

Hänen ydinosaamistaan on vuorovaikutus.
– Erittäin paljon ammattikasvattajat kysyvät työkaluja haasteellisiin kasvatustilanteisiin. Jano käytännönläheiselle tiedolle ja työkaluille haasteellisissa kasvatustilanteissa on kova.

Jokainen lapsi yhtä arvokas

Erityispedagogiikan ryhmiä puretaan ja luodaan lapsiryhmiä, joissa on hyvin monenlaista tukea tarvitsevia lapsia. Tavoite on muodostaa varhaiskasvatukseen ja kouluun ryhmiä, joissa jokainen lapsi on yhtä arvokas. Ahonen huomauttaa, että tätä ei voida luoda vanhan, tiukan kasvatussabluunan kautta. Aiemmin on ajateltu, että jos lapsi käyttäytyy norminvastaisesti, häntä muovataan niin kauan että tämä sopeutuu. Ammattikasvattajat kokevat resurssien puutetta, mutta suurin este on Ahosen mukaan silti asenne.
– Enemmän tukea tarvitsevien on totuttu opiskelevan omissa pienryhmissä.

Hän huomauttaa etenkin 1-2 -luokkien opettajien olevan puun ja kuoren välissä.
– Heillä on valtava vastuu opettaa lapsia laskemaan ja lukemaan, samalla kun ryhmäkoot paisuvat. Paineet ovat suuret, kun ryhmässä on lapsia jotka tarvitsevat paljon tukea.

Luokkakoko on asia, johon yksittäinen opettaja ei juuri pysty vaikuttamaan, joten käytännön neuvoja tarvitaan ja kokemusten jakoa esimerkiksi jaksottamisen eduista.

Ahonen muistuttaa, että aina tulee olemaan lapsia, jotka eivät kestä isoa ryhmää ja pienryhmäopetusta on oltava.
– Ryhmäkokoa ei saa kasvattaa säästösyistä. On osoittautunut, että isoissa ryhmissä, vaikka niissä on useita aikuisia ohjaamassa, syntyy enemmän haastavia tilanteita. On levollisempaa, kun lapset ovat pienemmissä ryhmissä.

Pienten kyläkoulujen suhteen hän on varauksellinen, vaikka niissä ryhmät pieniä ovatkin.
– Oma kotipaikkani Hämeenkyrö on pinta-alaltaan laaja, noin 12 000 asukkaan kunta, jossa oli aiemmin useita kouluja. Nyt kyläkouluja ei enää ole, ja alun vastustuksen jälkeen on mennyt tosi hyvin. Lapset ovat osa isompaa yhteisöä ja heillä on mahdollisuus myös useampaan opettajakontaktiin kuin kyläkoulussa, missä on etunsa jos kemiat eivät kohtaa.

Ei kiukkuista jäähylle

Ahonen käyttää koulutuksissaan usein sananlaskuja, ja vaikka ne voivat tuntua kuluneilta, on niissä vinha perä “niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, “et voi muuttaa toista, voit muuttaa itseäsi”. Kasvatuksessa tämä tarkoittaa, että aikuisen on keskityttävä hiomaan omia vuorovaikutustaitojaan.

– Aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen suhteen aikuinen on perinteisesti korostanut omaa auktoriteettiaan, mutta ei tulipaloakaan sammuteta lisäämällä pökköä pesään, hän vertaa.

Aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen kiukkuun tulee vastata empatialla, sanoa lapselle “huomaan, että sinusta tuntuu tosi pahalta, autan sinua”.

– Voimakas tunne ottaa yliotteen ihmisestä. Tunne jyrää ja saa sanomaan ja tekemään asioita joita ei tarkoita, aikuisenkin, ja etenkin lapsen jonka aivojen kehitys on vielä kesken. Itsesäätelytaitoja on harjoiteltava, jotta tunteet eivät toimi impulsiivisen käytöksen polttoaineena.

Ahonen muistuttaa, että aggressio itsessään on tunteena hyvä, siinä on aina jokin viesti. Lapsi kaipaa aikuisen apua tunteiden käsittelyyn. Jäähypenkit ja ryhmästä eristäminen ovat melko yleisiä kasvatuskeinoja jos lapsi ei käyttäydy toivotusti. Ahonen painottaa, että alle kouluikäistä lasta ei saa missään nimessä eristää yksin toiseen tilaan.

– Jos hänet laitetaan yksin tunteineen jäähypenkille, ei hän opi tunteiden hallintaa vaan tunteiden tukahduttamista. On aikuisen tehtävä ohjata lapsi säätelemään tunteitaan ja rauhoittumaan. Kun on rauhoituttu, voidaan puhua niin sanottua järkipuhetta. Jos aikuiselta palaa hermo, ei hänkään kiihkeässä mielentilassa kuuntele järkipuhetta.

Aina empatia ei tarkoita sanoja. Ahonen sanoo, että aikuinen voi vain pysyä aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen kanssa samassa tilassa ja osoittaa omalla energiallaan ja olemuksellaan, että hän kestää lapsen tunteet eikä hylkää tätä.

Pelko ei opeta itsesäätelyä

Siitä, onko lasten haasteellinen käytös lisääntynyt, on hänen mukaansa kaksijakoisia tulkintoja. Yhtäällä todetaan, että pulmiin tartutaan nyt aiempaa tarmokkaammin ja diagnooseja annetaan herkemmin. Toisaalta valtaosa ammattikasvattajista on sitä mieltä, että lasten haastava käytös on lisääntynyt.

Ahonen näkee taustalla muuttuneet kasvatusarvot ja kasvatusnäkemykset. Häntä harmittaa kuulla kommentteja, joissa todetaan “etteivät kakarat ennen hyppineet nenille”.
– Se johtui siitä, että tiettyjä aikuisia pelättiin. Pelko ei kasvata itsesäätelytaitoja, se purkautuu ennemmin tai myöhemmin. Omassa kulttuurissamme voimakkaat tunteeet ovat tabu, eikä niitä osata käsitellä. Olemme taitavia tukahduttamaan tunteita.

Alistava, aikuisen kannalta katsoen lapsen moitteettomaan käytökseen kasvattaminen on hänen mielestään vanhanaikaista.
– Haluamme kasvattaa lapsista sellaisia yhteiskunnan jäseniä, jotka osaavat ilmaista itseään ja ajatuksiaan, ovat sosiaalisia ja osaavat toimia globaalissa yhteiskunnassa. En vastusta diagnooseja, mutta niitä voidaan käyttää väärin. Lapsi voidaan leimata vain adhd:ksi, eikä nähdä että lukuisien muiden puolten lisäksi lapsella on adhd.

Ei huono vaan haasteellinen

Ahonen ei halua puhua lapsen huonosta käytöksestä, vaan haasteellisesta.
– Huono käytös on äärimmäisen subjektiivinen ja kulttuurisidonnainen käsite. Mikä on yhdelle huonoa käytöstä, on toiselle toivottua. Jos suomalaisittain ylivilkas lapsi viedään espanjalaiseen lapsiryhmään, hänen käytöksensä on ihan tavallista. Kaikilla on myös oma sietoraja esimerkiksi melulle, paljonko sitä kestää, hän selventää.

Lapsen haasteellinen käytös on kiteytettynä sellaista, joka kuormittaa vanhempia ja ammattikasvattajia.
– Kuormittavinta on lapsen aggressiivinen käyttäytyminen, joka vaatii aikuiselta välitöntä puuttumista. Lapsen uhmakas käytös kuormittaa myös, aikuisesta voi tuntua, että lapsi uhmaa tahallaan. Kolmas haastava käytös liittyy lapsen vilkkauteen, levottomuuteen ja tarkkaavaisuushäiriöihin, jotka kuormittavat etenkin ryhmätilanteissa.

Aikuinen joutuu haastavakäytöksisen lapsen kanssa tiukille omien tunteidensa kanssa. Ahonen kuvailee sellaisten lasten, jotka tarvitsevat enemmän tukea sosiaalisten ja emotionaalisten taitojen opettelussa, menevän ammattikasvattajan ihon alle. Nämä lapset antavat toisaalta myös voimaa työhön, koska oman työn tärkeys näkyy selvästi.

– Itse rakastan yli kaiken herkästi tulistuvia ja vilkkaita lapsia. Lapset, jotka kolistelevat totuttuja rajoja, opettavat aikuisia ja kasvattajia. Lasten haasteellinen käytös uppoaa omiin käsittelemättömiin tunteisiin, kasvattaja palaa omiin lapsuuden vahvoihin tunteisiin ja miten niihin silloin suhtauduttiin. Lapset jotka osoittavat omat sokeat pisteet, auttavat aikuista kehittymään omien tunteiden säätelyssä.

– On kansainvälisissä tutkimuksissa osoitettu, että ne nuoret jotka tarvitsevat enemmän tukea sosiaalisten ja emotionaalisten taitojen oppimiseen ovat suuremmassa riskissä syrjäytyä. Tutkimukset ovat osoittaneet myös, että merkittävä suoja lapselle syrjäytymistä vastaan tulee, jos on lämmin suhde omaan opettajaan tai muuhun ammattikasvattajaan. Jos edes yksi aikuinen huomaa lapsen haastavan käytöksen taakse ja huomaa hyvät asiat, sillä on aivan erityinen merkitys niille lapsille jotka tulevat turvattomista oloista.

Osallisuuden pedagogiikka

Osallisuuden pedagogiikka näkyy esimerkiksi ryhmän toiminnassa siten, ettei aikuinen ole diktaattori, vaan lapset saavat tuntea olevansa tärkeä osa yhteisöä ja osallistua yhteisen toiminnan suunnitteluun. Hän painottaa, ettei tämä tarkoita sitä, että ryhmässä toteutetaan yksittäisen lapsen toiveita.

– Ryhmässä tehdään vastuullisia ja demokraattisia päätöksiä. Aikuisen tehtävä on huolehtia, että jokaisella ryhmän lapsella on voimakas tunne siitä, että hän on tärkeä ja saa osallistua toimintaan riittävästi. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ryhmässä tarkoittaa, että jokainen saa puhua mielestään riittävästi, ei sitä että kaikki laitetaan puhumaan yhtä paljon.

Haastavia tilanteita voi tulla päiväkodissa esimerkiksi silloin, kun aikuinen tulee sanomaa lapselle, että leikki täytyy nyt lopettaa ja lähteä ulos. Ahonen neuvoo ennakoimaan, ja sanoo itse käyttävänsä pienten lasten kanssa viiden sormen menetelmää, eli lapselle sanotaan että viiden sormen kuluttua lähdetään ulos, sitten neljän ja niin edelleen. Lapsi on voinut näin valmistautua muutokseen ja olla siinä mukana.

Lasten osallisuus ei tarkoita sitä, että aikuisen rooli varhaiskasvatuksessa tai koulussa tai kotona, että aikuisen rooli tulisi pienemmäksi.
– Aikuista tarvitaan aina. Aikuinen antaa rajat ja luo turvallisuuden tunteen ja tekee päätöksiä, joiden tekemiseen harjoitetaan myös lapsia.

Ihmiseksi kasvattamista

Ahonen painottaa, että tärkeintä varhaiskasvatuksessa ja koulussa on kasvattaa ihmiseksi.

– Sosiaaliset ja vuorovaikutusaidot ovat kaiken keskiössä. Ihminen voi hyvin, kun hän elää omannäköistä elämää, eikä ole alttiina muiden mielipiteille ja ymmärtää, että on eri tapoja elää.

Miksi erilaisuuden hyväksyntä sitten on niin vaikeaa. Ahonen miettii, että ihminen on taipuvainen hyväksymään erilaisuuden niin kauan kuin se ei vaikeuta omaa elämää.

Hän puhuu tiedon ja ymmärryksen lisäämisestä, jotta erilaisuus hyväksyttäisiin aidosti ja huomattaisiin, että on olemassa muita, jopa parempia tapoja toimia kun oma.