Hoivan laadussa isoja eroja

Kristiinankaupungissa toimineesta Esperi Caren Hoivakoti Ulrikasta ja sen asiakkaan kuolemasta noussut ja yhä kiihtynyt kohujulkisuus on nostanut päivänvaloon suuren määrän vastaavanlaisia tapahtumia ja tilanteita eri puolilta Suomea.
Hoidettavien, omaisten ja henkilöstön esille nostamia kertomuksia on noussut esille niin yksityiseltä kuin julkiseltakin puolelta. Monia tapauksia voi perustellusti kutsua suorastaan kauhukertomuksiksi.

Hoitolaitosten epäkohtien ja laiminlyöntien varjolla tehdään epäilemättä myös politiikkaa ja käydään vääntöä yksityistämistä vastaan sekä sen puolesta. Liikkeellä on runsaasti myös valheellista tai vääristeltyä tietoa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. On todennäköistä, että vanhustenhuollosta tulee myös yksi kevään eduskuntavaalien vaaliteemoista.

Oli niin tai näin, niin on joka tapauksessa päivänselvää, että sadoissa hoitolaitoksissa on suuri määrä epäkohtia sekä resurssipulaa, johtamisongelmia, osaamattomuutta sekä suoranaista välinpitämättömyyttä. Nyt julkisuuteen tulleet tapaukset vaikuttavat olevan vain jäävuoren huippu.
Esperin tapauksen tultua julki ovat monet omaiset ja muut asianosaiset olleet yhteydessä myös Loviisan Sanomiin sekä tuoneet esille suuren määrän tyytymättömyyttä, esimerkkejä vakavista epäkohdista sekä tapauksista, jotka vaikuttavat vakavilta laiminlyönneiltä.

Esimerkkitapauksissa korostuvat perinteiset vuodepotilaiden harvat vaipanvaihtovälit sekä siitä johtuvat tulehdukset ja muut seuraukset. Omaiset kertovat vereslihalle tulehtuneista alapäistä, nestehukasta kärsivistä vanhuksista, potilaiden liikkumisen rajoittamisista, arveluttavasta lääkityksestä, tylystä kohtelusta, kiireestä, resurssipulasta ja niin edelleen.

Esimerkkien kirjo on laaja. Joku kokee huonoksi kohteluksi sen, ettei päivässä saa ruoka-annosten lisäksi kuin yhden kupin kahvia, vaikka mieli tekisi. Ja aika tylyähän se kyllä olisikin, jos näin jossain hoivapisteessä todellakin toimitaan, mutta ei silti kovin vakavaa.

Kuolemanvakavaa sen sijaan on, mikäli hoidettavan kunto heikkenee selvästi, mutta sairaalaan lähettäminen viivästyy osaamattomuuden tai välinpitämättömyyden takia kohtuuttoman pitkään tai jää kokonaan tekemättä ennen kuin on liian myöhäistä.
Yhteistä ilmiannoille näyttäisi olevan pelko tuoda esille tapauksien faktoja. Varsinkin omalla nimellään. Väitettyjä kuolemantapauksia ei haluta enää kaivaa esille. Mennyttä mikä mennyttä. Lisäksi sanotaan pelättävän, että omaisen kohtelu huononee entisestään, jos asia tuodaan tunnistettavasti julkisuuteen.

Esille tuotuja esimerkkejä on vaikea maallikkona arvioida. Ihmisen vanheneminen, rapistuminen ja sairauteen kuoleminen on yleensä ikävää koettavaa ja sivustakin usein raskasta katseltavaa. Potilaan ja omaisten avuttomuuden tunne on uuvuttavaa. Monasti omaiset kokevat syyllisyyttä, etteivät kykene riittävästi olemaan läheisensä apuna.

Epäkohtien keskellä on samalla korostettava, että monet ovat myös halunneet tuoda esille tyytyväisyyttään sekä kiitollisuuttaan Loviisan seudun hoivapalveluita kohtaan. On sekä tyytymättömyyttä että tyytyväisyyttä. Kärsimystä sekä kiitollisuutta. Hoivapalveluita ei pidetä tasalaatuisina, vaan osa kokee tulevansa kaltoin kohdelluksi, jopa heitteille jätetyksi.

Lapinjärven kunnanjohtaja Tiina Heikka kirjoittaa tämän lehden kolumnissa vanhustenhuollosta sekä perinteisestä julkisen ja yksityisen sektorin vastakkainasettelusta osuvasti otsikolla ”Sitä saa mitä tilaa”. Vahva lukusuositus.

Syyllisten etsimisen sijaan vanhustenhuollon haasteisiin ja suoranaisiin epäkohtiin on pyrittävä löytämään kestäviä ratkaisuja. Myös hoivapalveluiden laadun valvontaa on syytä tehostaa ja ennalta ilmoittamatta tehtäviä tarkastuskäyntejä lisättävä, jotta laiminlyönteihin voidaan riittävän nopeasti puuttua.

Se on meidän kaikkien etu, jotta ei itse joudu ehtoopäivinä tuntikausia avuttomana makoilemaan huonot housuissa miettimässä, että miksei tullut aikanaan otettua vanhustenhuollon ongelmia riittävän vakavasti.