Haluamme tuottaa ihmisille hyvää ruokaa

Luomu on ominta. Natalia ja Pieter van den Hoek eivät vaihtaisi luomutuotannosta pois, vaikka se vaativaa onkin. Kuva Auli Henriksson
Natalia ja Pieter van den Hoekin luomukanalan munat löytävät asiakkaansa pääasiassa suoramyyntinä.

LILJENDAL Natalia ja Pieter van den Hoek ostivat tilansa vuonna 2001 viljanviljelytilaksi. Tilalla oli ollut aiemmin maitotila, ja sen myötä myös navetta.

Alkuun pari viljeli viljaa, sen jälkeen heinää sellaisenaan ja pienpaaleina.
– Vielä kun oli nuori, niin jaksoi käsitellä yli 15 000 paalia vuodessa, ei ollut silloinkaan tarvetta mennä kuntosalille, he nauravat.

Ensimmäiset naudat tulivat tilalle vuonna 2005.
– Jäi pölyistä heinää, joka ei käynyt hevosille, niin ajateltiin että otetaan pari nautaa, ettei mene hukkaan, he kertovat.
Pari nautaa kasvoi lopulta yli 200 pään laumaksi maitorodun sonneja. Lihaa tuotettiin sopimuksella LSO:n kanssa suoramyynnin lisäksi.

Nyt tilalla on liharotuisia emolehmiä, rodultaan Aberdeen Angus, jotka hoitavat itse poikimisen sekä vasikat kesällä laitumella ja talvella kylmäpihatossa. Emolehmien määrä oli suurimmillaan 55 emoa, nyt pelloilla laiduntaa reilu 20 päätä.

– Kun nautoja on enemmän, tuntuu että koko kesä menee traktorin ratissa. On rehun tekoa, olkien ajoa ja lannan levitystä, Pieter kuvailee.
– Ilman selkäongelmia olisi ehkä tehty kauemminkin, nyt lihantuotanto on pientä ja liha menee käytännössä vain lähipiiriin ja vasikat jatkavat muualle kasvatettavaksi, Natalia toteaa.

Luomutuotanto tärkeää

Kanat olivat olleet mielessä aiemminkin. Vuonna 2013 aika oli sopiva, ja tilalle tulivat ensimmäiset kanat.
Miten sitten alkuun munatuotannossa?- Rakentamalla kanala, kiteyttää Pieter hymyillen.

Kaikki tehtiin alusta asti luomusäädösten mukaan. Luomun tuottaminen on pariskunnalle tärkeää.
– Olemme olleet luomutuottajina reilut 10 vuotta, ruiskutukset ja lannoitukset lopetettiin jo vuonna 2005. Luomusta ei ole paluuta, se on meidän juttumme ja tuntuu oikealta, vaikka haasteita on.

Pieter kertoo kuulleensa ympäriltä, kun tilaa ostettiin, ikään kuin kannustuksena, että ei tilanne suomalaisella maaseudulla voi enää huonommaksi mennä, mutta joka vuosi on tullut uusia hankaluuksia.

– Palkka ei ole häävi. Jos rahaa ajattelisi, ala olisi väärä. Toivon, että tilanne tästä paranee. Toisaalta tässä ei ole muuta pomoa kuin viranomaiset, heittää Pieter.
– Tietty vapaus on, ja tykkään siitä mitä teemme. Tuntuu hyvältä voida tuottaa ihmisille hyvää ruokaa, miten se voisikaan tuntea väärältä, Natalia komppaa.

600 kanalla alkuun

Pari aloitti 600 kanalla miettien, miten päästää munista eroon, mutta se ei ollut ollenkaan ongelma. Kun kanoja otettiin tuhat lisää, todettiin että vielä voisi ottaa 1200 lisää.

Ruskeita Brown Nick -kanoja on nyt 2800. Tämä hybridirotu on käytännössä ainoa ruskea luomukanarotu Suomessa. He toivovat eri rotuja Suomeenkin, esimerkiksi Ruotsin mallin mukaan, jossa valinnan varaa on.

Parituhatta päivässä

Munia pitäisi tulla päivittäin noin 2 000. Määrä vaihtelee, kun ryhmissä yksiöiden ikä nousee tai on vielä nuoria.

Kanalan vesi- ja ruokalinjat sekä valaistus on automatisoitu, samoin munitusprosessi. Kanan munittua ja sen painon poistuttua pesän päältä, muna pyörii omalla painovoimallaan kuljettimeen.

Kuljetin. Natalia ”hissin” edessä. Kuva Auli Henriksson

Nappia painamalla munat tulevat kuljettimen hissillä käsittelyyn. Tässä vaiheessa mukana on myös ihminen. Lajittelukone lajittelee painon mukaan munat kokoihin xs-l ja munat laitetaan käsin kennoihin.

Muutaman vähittäiskaupan lisäksi munia myydään tilalta jonkin verran, mutta pääasiassa nykyään Rekon, eli reilun kuluttamisen yhteisön kautta, jossa asiakas ostaa suoraan tuottajalta. Suoramyynti asiakkaille on erittäin tärkeää. Reko on pelastanut monta tilaa, he arvioivat.

– On aika yleistä, että käydään töissä tilan ulkopuolella, jotta pärjätään, mutta me yritämme vielä kanojen kanssa, Natalia sanoo.

– On oma reitti, jota ajan joka toinen viikko tiistaisin. Kolme päivää viikossa on Rekoa ja neljäs kauppoihin sekä kuntosaleille, Pieter selventää.

Markkinointi tapahtuu parhaiten suusta suuhun. Peter toteaa, että kun on maistanut eron luomun ja tavanomaisesti tuotetun häkkimunan välillä, jää ostajaksi.
– Eroa on maussa ja värissä, keltuainen on keltaisempi. Ero tulee siitä, mitä kana syö, Natalia huomauttaa.

Talvella sisällä

Vaikka tuotantoa on automatisoitu mahdollisimman paljon, on kanalan toimintaa seurattava päivittäin.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä kanat voivat mennä ulos ja olla siellä lokakuuhun kun lintujen muutto alkaa. Loppusyksyn kuraisella laitumella kanat eivät oleskele. Jos on jatkuvasti märkää, lisääntyy tautivaara ja munintakin kärsii. Kanat voivat ulkoilla kanalan ulkopuolisella hiekka-alueella jos maa on laitumella liian märkää.

– Säädöksiä on ja lisää tulee koko ajan. Vähemmälläkin pärjättäisiin. Luomussa on pakkokin olla tiukat säädökset, se tuo myös luottamusta. Luomu jo sanana tarkoittaa eettisesti tuotettua, sen parempaa luokitusta en tiedä. Luomu kertoo, että on kyse puhtaasta ruoasta. Emme itsekään halua syödä myrkyillä kasvatettua. Eron näkee pelloilla esimerkiksi siinä, että luomupelloilla on paljon pienelioitä. Ero on iso. On kiva huomata, että pellossa on elämää.

– Tämä tapa tuottaa on meille se ainoa oikea, vaikka viljely on vaativampaa kuin perinteinen. Luomuviljely on kiinnostavampaa, luomussa ei voi korjata rahalla ja tieto oltava ”hatun alla”, pohtii Pieter.

Omaa kauraa

Kanat syövät 85-prosenttisesti omien peltojen kauraa, jonka lisäksi omaa väkirehusekoitusta sekä kalkkia ja valkuaista. Pelloilla viljellään nyt pääosin tätä kauraa, jolla kanat ruokitaan. Laitumelta saadaan lisäksi ”vihreää syötävää” kesällä.

Perhe syö itse päivittäin oman tuotannon munia.
– Työ vie mehut, niin mitään ihmeellisempiä reseptejä ei ole aikaa miettiä, vaan paistettu kananmuna maistuu aina vaan, he kertovat.

Munat matkaan. On oma reitti, jota ajan joka toinen viikko tiistaisin. Kolme päivää viikossa on Rekoa ja neljäs kauppoihin sekä kuntosaleille, Pieter van den Hoek kertoo. Kuva Auli Henriksson

Pariskunta ei ole koko ajan vierekkäin 24/7, vaikka perheen ja kodin lisäksi jaetaan tila ja työt.
– Peter ajaa munakierrokset, tekee konerempat ja pääosin peltohommat, tosin olen niissä kyllä mielelläni mukana. Itse vastaan myynnistä ja logistiikasta sekä pääosin eläinten hoidosta, myös munien pakkaaminen on yleensä minun hommiani, ja paperityöt, listaa Natalia.

Pitkiä päiviä

Työpäivät ovat vähintään 12-tuntisia, talvella hieman vähemmän. Elokuisena haastattelupäivänä puinti on käynnistymässä, syysviljat pitäisi saada maahan, rehut on saatu tehtyä, oljen kuljetus on käynnissä, samoin lannan levitys. Lisäksi on munien ajamista asiakkaille, tien täyttöä, pientä remonttia ja paperitöitä.

Kotoa pari on yleensä pois yhden viikon vuodesta, heinäkuussa. Viikkoa pidempään he eivät kotoa haluakaan olla pois.

Vanhat lihoiksi

Vanhat kanat jotka eivät enää muni, eivät mene hukkaan vaan niiden liha myydään.
– Oli iso työ löytää teurastamo, joka teurastaa ja kuljettaa luomukanoja, he kertovat.

Mieleisintä olisi pitkän kuljetuksen sijaan voida teurastaa eläimet omalla tilalla. Viranomaisten vaatimukset ovat nautapuolella niin kalliita ratkaisuja vaativia, että se on käytännössä mahdotonta.
– Ruotsissa ja Saksassa pystyy rakentamaan pienteurastamon noin 20 000 eurolla, Suomessa hinta nousee kymmenkertaiseksi, he ihmettelevät.

Vielä vuohia?

Perheen lapset ovat 18- ja 17-vuotiaita. Kumpikin on kiinnostunut alasta ja auttaa tilan töissä.
Tuleeko nautojen ja kanojen jälkeen vielä jotain. Natalia nauraa halunneensa aina vuohia. Pieter sanoo nauraen että ehdottomasti ei vuohille, eli kanoilla taidetaan mennä jatkossakin.